Olipa kerran, hyvin läheisessä maassa, virus nimeltään Koronavirus. Koska sana korona tarkoittaa monella kielellä kruunua, toivoi tämä virus valloittavansa maailman, kuten kuka tahansa, jolla on kruunu päässään tai nimessään. Ja koska viruksella ei ollut jalkoja, sen ainut tapa valloitukseen oli hypätä ihmisestä toiseen.
Kaikkein vahvimmat miehet ja naiset ympäri maailman tulivat taistelemaan virusta vastaan (tai paremminkin kaikki miehet ja naiset, jotka uskoivat olevansa vahvimpia), mutta kukaan heistä ei pystynyt voittamaan virusta. Se oli niin pieni, että sen onnistui väistää kaikki iskut.
-Joten… jos se on niin pieni… miten ihmeessä pystymme päihittämään sen? – ihmiset kyselivät toisiltaan.
-Ihan helposti! – kommentoi eräs lapsi (lapsi, joka voisi olla kuka tahansa lapsi. Ja joka tässä tarinassa kuvastaa maalaisjärkeä, inhimillistä piirrettä, jonka usein menetämme, kun kasvamme isoiksi. Samoin kuin menetämme kykymme nähdä norsun boan sisällä tarinassa Pikku Prinssi.)
-Jos sillä ei ole jalkoja – lapsi sanoi – niin me olemme sen jalat. Joten jos me pysymme kotona niin paljon kuin mahdollista, niin se ei pysty liikkumaan, ja me voitamme sen ilman taistelua, kuten kaikkein tärkeimmät taistelut elämässä voitetaan.
Ihmiset olivat ällikältä lyötyjä.
Niinpä kaikki lapset pysyivät kodeissaan kahden viikon ajan, ja kaikki aikuiset oppivat lapsilta hieman maalaisjärkeä. Ja näin ollen kaikilla oli aikaa lukea ”Pikku Prinssi” uudelleen ja sisäistää sen sanoma. Ja näin me kaikki opimme, että todelliset voitot saavutetaan asein, jotka eivät ole nähtävissä.
Käännös: Elina Tuuri
Kuvitus: Giroillustrator https://www.artstation.com/giroillustrator
Lletres i Gargots 